Valkoinen huone

Olen keskellä huonetta. Huone on kuution muotoinen. Huoneen jokainen seinä on neliön muotoinen. Katto on neliön muotoinen, samoin lattia. Huoneen seinät ovat valkoiset, ja korkeat. Seinät huokuvat kevyttä valoa, ikäänkuin se tulisi hieman kauempaa. Katto on valkoinen, ja hohkaa valoa hieman kirkkaammin. Valo loistaa tasaisesti koko pinnalta, ja valaisee kevyesti koko huoneen. Olen huoneessa yksin. On hiljaista. Huoneen valkoinen antaa vahvan pohjan ryhdikkäälle seisoma asennolle. Olen ilman vaatteita, ilman ajatuksia tai tunteita. Katselen käsiäni ja vartaloani, ja huomaan itsekin olevani täysin valkoinen. “Vain minä Olen”, ajattelen.

Huoneen minua vastapäisessä seinässä on ovi. Ovi sulautuu täysin seinään, lukuunottamatta hentoja ääriviivoja. Ääriviivat ovat niin ohuet, että ne erottaa juuri ja juuri paljaalla silmällä. Uteliaisuuteni vetää minut kohti ovea. Kävelen ovelle. Askel tuntuu kevyelle ja vaivattomalle, eikä vaadi juuri laisinkaan ponnisteluja. Tuntuu kuin kävelisin pumpulin päällä. Saavun ovelle, ja jään katsomaan sitä. Ovessa ei ole saranoita, ja sen näyttäisi olevan kiinteä osa seinää, sekä huonetta. Katson ovea kohti, ja kosketan sitä. Ovi aukeaa päästämättä ääntäkään. On edelleen hiljaista.

Oven takaa paljastuu täysin samanlainen huone kuin edellinenkin. Lattia on valkoinen, seinät ovat valkoiset ja korkeat, ja katto loistaa valoa valaisten koko huoneen. Katseeni kiinnittyy hahmoon. Hahmo istuu huoneen nurkassa, valkoisella tuolilla. Hahmo erottuu kuitenkin huoneesta. Katosta saapuva loisto luo varjostuksilla ääriviivat vartalolle, joka on asettunut hyvin elegantisti tuolille. Hahmon jalat ovat ristissä, myöskin kädet ovat ristissä hänen sylissään. Hän katsoo minua, vaikka hänellä ei olekaan kasvoja. Hän on hyvin rauhallinen, ja kuin jähmettynyt paikoilleen. Ikäänkuin hän olisi osannut odottaa minua. Hänen jalkansa vaihtavat paikkaa. Se jalka, joka oli ristissä alla, nousee päälle.

“Kuka sinä olet?”, hän kysyy. Hänen asentonsa pysyy edelleen muuttumattomana. Kaikki hänen jäsenensä pysyvät paikallaan niinkuin ne olisivat olleet siinä aina. Kävelen keskelle huonetta, ja pysähdyn siihen.

“Olen minä”, vastaan. Hahmo ei hievahdakaan. Hän istuu edelleen jämäkästi samassa asennossa. On hiljaista. Hän istuu minua vastapäätä, ja katsoo minuun. Tunnen hänen katseensa. Tunnen yhteyden.

“Mitä minä on?”, hän kysyy. Hänen äänensä on rauhallinen ja tasainen. Hänen ääntään eivät väritä tunteet tai ajatuksen vaihtelut. Kuulen hänen äänensä, vaikka en näe hänen puhuvan.

“minä on minä. Tämä olemus ja nämä sanat.”, vastaan. Seison yhä häntä vastapäätä. Katselen hieman ympärilleni, ja huomaan, että ovi josta olin tullut sisään, on nyt kadonnut. Saumattoman kuution seinät kohtaavat toisensa nurkissa ja katon sekä lattiassa. Käännän katseeni takaisin häneen.

Hahmo nostaa jalkansa niin, että istuu selkä suorassa molemmat jalkapohjat kiinni lattiassa. Hän laittaa kätensä polvien päälle ottaakseen tukea, ja nousee seisomaan. Hän kävelee rauhallisesti mutta hyvin määrätietoisesti lähemmäs seinää. Hän katsoo seinää kohti kuin hän näkisi siinä jotain mitä minä en. Hän katsoo hieman yläviistoon.

“Tiedätkö sinä, missä me olemme?” hän kysyy, ja ojentaa kättänsä kohti seinää. Hänen muu kätensä on puristunut kevyesti nyrkkiin, ja hän koskettaa seinää varovasti etusormenpäällään.

“olemme tässä” vastaan, ja seuraan samalla kuinka hän katsoo nyt sormenpäätään, ja kääntää taas katseensa seinää kohti. Nyt hänen katseensa painuu alaviistoon, ja hän laittaa kätensä selkänsä taakse, ja ottaa toisella kädellä toisen kätensä ranteesta kiinni.

“tiedätkö sinä, kuka minä olen?”, hän kysyy, ja kääntyy hitaasti ympäri. Hän nostaa katseensa, ja kävelee hitaasti minua kohti. Hän pysähtyy pienen matkan päähän minusta, ja jää katsomaan minua. Hänen ryhtinsä on suora. Hän on järkkymätön, ja hän näyttää siltä kuin hän olisi seisonut siinä aina. Hänen mahtava olemuksensa tekee huoneesta kodikkaan. Hän vain on.

“sinä olet sinä.”, vastaan, ja katson häntä. Hänellä ei ole ilmeitä. Hänen kasvonsa ovat tasaiset, ja hänen vartalonsa heijastaa valoa. Hän ottaa kätensä pois selän takaa, ja asettaa ne rennoiksi sivuille. Hän katsoo ylös kohti kattoa.

“minä olen suunnitellut tämän huoneen.”, hän sanoo.

“minä olen pystyttänyt nämä seinät. Minä olen rakentanut lattian minkä päällä seisot. Minä olen luonut tämän valon tähän huoneeseen.”

Hän laskee katseensa takaisin minuun.

“minä olen kuin sinä. Me olemme samanlaiset.”

Seisomme identtisinä toisiamme vasten. Olemme keskellä valkoista huonetta, ja vaikutelma on kuin seisoisi suuren peilin edessä. Lähden nostamaan kättä sivultani, ja hän tekee tismalleen samoin. Nostamme kummatki käsiä täysin samalla tavoin pään korkeudelle, ikään kuin tervehtiäkseen. On kuin tervehtisi peilikuvaansa. Kumpikin työntää käsiään hitaasti eteenpäin, ja kädet kohtaavat tasan puolivälissä. Vaikka kädet koskettavat, se ei tunnu miltään. On todella, kuin koskettaisi peilikuvaansa. Kumpikin seisoo liikkumatta tismalleen samannäköisinä.

Katselen hieman ympärilleni. Kun käännän päätäni, hän kääntää päätänsä tismalleen samoin huomioni kiinnittyy nurkassa olleeseen tuoliin, missä hahmo oli hetki sitten istunut. Huomaan, että peilikuvana myös toisessa nurkassa on tuoli. Valkoinen tuoli.

“keitä me olemme?”, kysyn. Laskemme yhtäaikaisesti kätemme takaisin sivulle.

“me olemme sinä, ja me olemme minä. Me olemme yksi. Me olemme tämä huone ja tämä tila.” hän vastaa.

Nostan katseeni jälleen ylös, ja hän tekee samoin. Katsomme kumpikin valoa, joka loistaa tasaisesti koko katon alalta. Huoneen valkoiset seinät vain ovat, kuten hetkikin. Ei ole aikaa, eikä paikkaa. Lasken katseeni takaisin häneen. Siinä hän seisoo. Siinä Minä seison.

-Anssi Miettinen