Linnake

Olen rakentanut mielestäni linnakkeen. Ja se linnake kestää, niin kauan kun sitä rakennan. Muurit ovat paksut ja korkeat, ja niitä on useita. Ei vain yhtä, vaan monia peräkkäin. Ne ovat paksua kiveä, ja kulkuportit ovat terästä.  Ja niistä ei kuljeta ilman lupaani. Jos yksi muuri murtuu, on olemassa toinen, ja jos toinen murtuu, on olemassa kolmas. Puolustus on murtumaton.

Linnakkeessa on sisäpiha. Sisäpiha on kaunis ja vehreä. Siellä liljat kukkivat ja linnut laulavat. Harmonia ja hiljaisuus. Koska muurit ovat korkeat, tuuli ei siellä komentele. On tyyntä ja kevyttä. Aika ei kosketa, eikä nujerra. Siellä on ajatuksen hyvä olla.

Linnakkeessa on korkea torni. Sieltä on hyvä pitää vahtia, ja sieltä näkee kauas. Sieltä näkee vuorten huiput ja laakean horisontin. Auringon nousut ja laskut. Puron joka virtaa kaukana, metsän joka alkaa pellon reunalta. Pellon, missä ravintoa viljellään. Sieltä näkee tulevat ja menevät, sen kuka oviin kolkuttaa.

Syvällä linnakkeen ytimessä on myös tyrmä. Pimein nurkka ja kolkka. Se minne ei mennä, ja missä kukaan ei vieraile. Ja sinne ei ketään myöskään päästetä. Sillä se ovi on lukittu, ja sitä ei enää koskaan avata. Sadoilla lukoilla ja salvoilla. Teljetty ketjuilla. Sinetöity umpeen. Sillä siellä asuu itse tuomio. Hirviö. Potentiaalinen maailmojen tuhoaja.

Ja siksi on hyökkääjät nähtävä. Pidettävä tulijoita silmällä. Siksi on muuria suojattava ja rakennettava. Vallihautoja vahvistettava. Koska jos muurit murtuvat ja linnake sortuu, sinä päivänä sortuu kaikki muukin.

Koska tätä linnaketta on ajatuksella rakennettu. Se on kivi kiveltä itse kasattu, ja kivet on tuskalla ja voimalla paikalleen kannettu. Kukat on istutettu ja kasteltu. Ovet ja lukot ajan kanssa taottu ja hiottu. Pala palalta tyhjästä.

Ja niin tämä linnake kestää, koska minä olen sen ainoa arkkitehti. Tunnen sen jokaisen palan ja kolkan. Ja niin se tulee myös kestämään.

-Anssi Miettinen