Kuutioiden keskellä

Kuutioita. Tuhansia kuutioita. Ja minä niiden keskellä. Katson ympärilleni, ja jokapuolella näkyy täysin identtisiä kuutioita. Erikokoisia vain. Harmaita. Osa valtavia, ja osa hyvin pieniä. Suurimmat ovat kerrostalon kokoisia, ja osa vain muuttolaatikon. Eripuolilla. Siinä minä seison, kaiken keskellä.

Taivasta peittää vaalea pilviharso. Ei ole rajaa horisontissa. Ainoastaan kuutioita. Silmänkantamattomiin. Pilviharso muuttaa muotoaan, mutta pysyy vakaana. Ilma on on niin pysähtynyt, että voisi kuvitella olevansa tyhjiössä. Painovoima on entistäkin raskaampi. Tuntuu että keho painaa tuhansia kiloja. Yritän nostaa jalkaa, mutta se on hyvin raskas. Raskaampi kuin koskaan.

Edessäni on kuutio. Sen jokainen kylki on identtinen. Kuutio on pieni, ehkä pienen soittorasian kokoinen. Kyykistyn ja ojennan kädet sitä kohti. Otan kiinni molemmin käsin sivuilta, ja koitan nostaa sitä ylös. Ei onnistu. Kuin kuutio olisi valettu alustaan. Se on kylmä, eikä se hievahda. Yritän työntää, yritän vetää. Kuutio ei hievahda.

Taivas päästelee ääntä. Muutama murahdus, jonka jälkeen todella kovaa jylinää. Kuin ukkonen, mutta tuhat kertaa kovempi. Pilviharson keskeltä ilmestyy jättimäinen kuutio. Tumman harmaa sävyltään. Sen jättimäiset reunat työntyvät pilviharson keskeltä vaivattomasti. Ja harso tottelee. Valtava koko ja olemus luo suunnattoman varjon isolle alalle. Se on suurinta koskaan näkemääni.

Kuution vauhti alkaa kiihtymään sen pudotessa alaspäin. Se tulee voimalla, ja massalla. Se putoaa kohtisuoraan minua kohti niin, että luulen jääväni sen alle. Pinta ala laajenee sen lähestyessä. Se lähestyy niin nopeasti, etten pysty näkemään muuta taivaasta kuin kuution valtavan neliön muotoisen pohjan. Suljen silmäni.

Kova pamaus. Pamaus jää kaikumaan tyhjyyteen. Kuin salama olisi iskenyt suoraan viereeni. Maa tärisee niin, että on hankala pysyä pystyssä. Avaan varovasti silmäni, mutta en näe ympärilleni. Pölyä ja usvaa on kaikkialla. Pamauksen aiheuttama melu hälvenee vähitellen kaukaisuuteen, ja yritän edelleen nähdä ympärilleni. Yritän hapuilla käsilläni lähistöä, kunnes kämmeneni osuvat edessäni kylmälle pinnalle.

Usva ja sumu alkavat hälvetä. Pienten pölyhiukkasten edelleen laskeutuessa alaspöin, hahmotan edessäni seinämän. Todella suuren seinämän. Sen korkeus on kuin pilvenpiirtäjällä, ja leveys on yhtä pitkä kuin korkeus. Minun ja seinämän välillä on vain noin metri. Laitan molemmat kädet seinämää vasten. Se on suurin kaikista kuutioista, ajattelen. Jään katsomaan seinään.

Siinä minä seison, ja ihmettelen.

-Anssi Miettinen