Hyppää

Tuuli ujeltaa kovasti. Silmäni ovat suljetut, ja tunnen kuinka kehoni ottaa vastaan navakat ilman pulssit ja virtaukset. Tuuli yrittää saada minut vetäytymään, mutta asetan vasemman jalkani hieman taaemmaksi tueksi. Näin seison nyt tuulta vasten. Tuuli ei kumarra. Enkä kumarra minäkään.

Avaan silmäni. Näen ympärilläni taivaan sineä ja muutamia repaleisia pilvenkappaleita. Kaukana taivaanrannassa aurinko helmeilee vaaleanpunaisen untuvan keskeltä. Hyvin kepeästi ja rauhallisesti. Silti tuulee kovaa, ja tuuli on armoton. Armoton minua kohtaan.

Seison kielekkeellä. Kieleke on vain noin metrin levyinen, ja kapenee loppua kohti. Kieleke on hieman viistossa ylöspäin, ja sen kärki näyttää hyvin terävältä. Katson oikealle, ja kurotan itseäni hieman nähdäkseni kielekkeen yli. Olen todella korkealla. Siirrän oikeata jalkaani hieman ja pari pientä kiveä siirtyy samalla reunalle, tippuen alas. Pienen hetken pystyn näkemään kivien putoavan, kunnes ne häviävät olemattomiin.

Olen niin korkealla, että myös alapuolellani näen pieniä juovia ja pilviharsoja. Kuin pieniä pumpulin riekaleita, jotka likkuvat samansuuntaisesti ja rauhallisesti eteenpäin. Ne eivät tee itsestään numeroa, ainoastaan ovat ja liikkuvat. Liikkuvat omaa kepeää polkuaan, välittämättä mistään.

Pelkään korkeuksia, ajattelen. Mutta silti olen siinä, ja olen siihen päätynyt. Tunnen kuinka sydämeni lyö kerta kerralla kovemmin. Pulssi on niin epätasaisen nopea, että on hankala löytää edes rytmiä. Ja tuskin sellaista edes on. Ihoani kihelmöi, ja tunnen kuinka jokainen solu ja molekyyli kehossani on varautunut. Jalat ovat kuin lukittuna kallioon. Lihakseni ovat kuin marmoria, periksiantamattomat. Tuuli yltyy, ja yrittää saada minut kaatumaan.

Edessäpäin kauempana, on myös kieleke. On hankala nähdä niin kauas, mutta se on hyvin samankaltainen kuin se, jolla seison. Lähestulkoon identtinen. Välimatka kielekkeen kärjestä toisen kielekkeen kärkeen on kuitenkin pitkä. Noin kahdenkymmenen metrin verran. Vastapäistä kielekettä ympäröi laaja kallio, jonka sivustasta kulkee polku. Polku näyttää siltä, että siitä on kuljettu ennenkin. Joku muu on kulkenut siitä ennen minua.

Tuuli on käynyt sietämättömäksi, ja kylmäksi. Lihakset ovat menneet voimattomiksi jännittämisestä. Keho tärisee, ja tuntuu turralle. Sydämenlyönnit voi nyt tuntea rintakehää vasten vahvasti. Voi jopa kuulla, kuinka se hakkaa. Kuin vasara hakkaisi alasimeen. Siltä se kuulostaa, ja siltä se tuntuu. Kumarrun juoksijan asentoon, vasen jalka edelleen takana tukena, ja oikea edempänä. Kädet pitävät tukevasti maata vasten asennon vakaana.

Suljen silmäni.

Hetken kaikki on hiljaista. Sydämenlyöntien kumina tuntuu pehmeästi hiljaisuudessa, tyhjyydessä. Ei ajatustakaan. Kaikki on pysähtynyt. Aikaa ei ole, eikä paikkaa. Pulssi rauhoittuu hieman, ja samoin rentoutuu keho. Lihakset hellittävät supistumasta. Kaikki on paikallaan. Kevyitä hiutaleita leijailee ympärilläni. Kevyt vire käy ihoa vasten. Hento tuulen vire. Kaikki on paikallaan.

Äänet alkavat palaamaan takaisin. Kuin tyhjästä tuuli alkaa jälleen puhaltamaan rajusti, ja se on kuin isku tuntemattomasta. Avaan silmäni ja näen vastapäisen kielekkeen. Näen myös matkan, joka vaikuttaa ylivoimaisen pitkältä. Liian pitkältä. Tunnen kuinka vasen jalka pureutuu kielekkeen rosoiseen pintaan, ja kädet nousevat hieman irti maasta ja puristuvat nyrkkiin. Ajatus saavuttaa tajunnan.

Impulssi. Valtava energiapiikki. Syke joka hipoo maksimin rajoja. Vasen jalka ponnistaa niin lujaa että se repii pintaa kielekkeen pinnasta. Oikea jalka ponnistaa vuoron perään vasemman kanssa niin että jokainen lihas tuntuu kuin repeäisi voimasta. Askel on niin voimakas, että se työntää aina vain korkeammalle ja yhä nopeammin eteenpäin. Kasvot ovat jähmettyneet paikoilleen. Silmät vain pitäen silmällä toisen kielekkeen kärkeä. Kaikki muu on hämärää. Tuuli ei enää puhalla, ajatus ei enää juokse. Aurinko on melkein laskenut horisontissa, ja pilvet ovat jähmettyneet paikoilleen. Oikea jalka saavuttaa kielekkeen reunan. Ajatus sanoo viimeisen sanansa:

Hyppää

-Anssi Miettinen